tiistai 19. syyskuuta 2017

Elämänmuutos

Tervehdys pitkästä aikaa!

Ajattelin kirjoittaa pienen tekstin siitä, mitä viimeinen vuosi on pitänyt sisällään. Minun elämässä on tapahtunut paljon asioita hyvään suuntaan. Olen saanut uskon itseeni. En voi sanoa, että olen saanut sen takaisin, koska sitä ei juuri koskaan ole ollut. Se on mielenkiintoinen tunne ja sen kanssa pitää tehdä paljon töitä, että osaa käyttää sitä oikein. 

Virallista diagnoosia minulla ei masennuksesta tai mistään muustakaan mielen sairaudesta ole mutta olen kärsinyt koko ikäni kovista mielialanvaihteluista, jota on osittain hoidettu lääkkeillä, osittain terapialla ja osittain elämäntapohin liittyvillä asioilla. Tiedän sen, että en ole pystynyt huomioimaan kaikkia ihmisiä samalla tavalla kuin aikaisemmin pystyin. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että taistelin pari vuotta erittäin vaikeiden kipujen kanssa, jotka olisivat voineet viedä jopa minun hengen pahimmassa tapauksessa ja tästä kuntoudun osittain edelleen. Eli on monta rautaa tulessa tällä hetkellä itseni kanssa. Jossain vaiheessa sitä pitää minunkin yrittää harrastaa ja levätä niin en todellakaan ole jaksanut aina olla ihmisten ilmoilla, vaikka se tärkeää olisikin. Joku voi tästä vetää mutkat suoriksi ja todeta, että onpa itsekeskeistä tarinaa. No, niin on, joskus sitä täytyy itseenkin kiinnittää huomiota. Suosittelen sitä myös sinulle. 

Terapiasta ja muusta sellaisesta ei miehet perinteisesti kovinkaan paljoa juttele mutta minulle se ei ole paha asia. Olen saanut purkaa tuntoani samalla sivulla olevalle ihmiselle, mikä on auttanut minua ratkaisemaan paljon ongelmia, jotka olivat minulle ennen ylitsepääsemättömiä. Myös tunteisiin liittyviä asioita olemme käyneet paljon läpi. Olen oppinut jollakin tavalla hyväksymään omat tunteeni ja mikä parasta nyt pystyn jollakin tavalla käsittelemään niitä. 

Tässäpä kuulumiset tältä erää ja nyt olisi tarkoitus kirjoittaa lisääkin tänne.

Mukavaa syksyä!

Timppa

torstai 18. toukokuuta 2017

Olen tässä viimeaikoina kokenut suorituspaineita kirjoittamisen suhteen, mikä ei ole koskaan kovin hyvä lähtökohta luovassa työssä. Mutta se rohkaisee kun saa suoraan sellaista palautetta, että olet niin hyvä kirjoittaja, että sinusta pitäisi tulla isona kirjailija. Olen siitä kyllä haaveillutkin kymmenen vuoden ajan mutta kovin helppoa se ei ole, koska minulla on kuitenkin vaatimuksia sen suhteen, mitä tuotteen pitäisi olla. Isojen kokonaisuuksien hallitseminen ei ole minulle ollut ikinä helppoa, joten ehkä olisi hyvä kirjoittaa kepeitä novelleja ja lähteä siitä liikkeelle ja antaa toisten arvioida kirjoituksia eikä itse olla niin kriittinen. Ehkä pitäisi enemmänkin olla ylpeä siitä, mitä tekee ja osaa kuin kriittisesti arvioida omaa tekemistä. Nämä asiat eivät ole kovinkaan helppoja varsinkaan minun kaltaiselle ihmiselle, joka on aina epävarma omista valinnoistaan, vaikka ne tuntuisivat kuinka oikealle. Olen tehnyt elämässäni isoja virheitä, jotka saavat aina ajattelemaan, että varmasti tein taas jonkun virheen, sillä äitini aikanaan yritti kovasti puhua minulle, että en ostaisi mopoa tietäen liikenteen vaarat mutta kuvittelin olevani kuolematon ja vahingoittumaton. Mutta en kuitenkaan siinä iässä olisi osannut paremminkaan valita, joten olen yrittänyt olla ruoskimatta siitä itseäni viime aikoina. 
 
Mutta olen iloinen siitä, että kesä on pikku hiljaa tulossa ja pääsee luontoon liikkumaan mukavasti. Luonto on aina ollut minulle todella tärkeä voimaannuttaja jos tälläistä sanaa voidaan käyttää. Luonnosta saa paljon voimaa ja meillä onneksi puhdasta luontoa riittää rajattomasti.
 
 
Timppa



torstai 23. maaliskuuta 2017

Liikunnan ilo!

Olen liian kauan elämästäni käyttänyt siihen, että minulta otettiin vammautumisen myötä pois liikunnan ilo. Mutta todellisuudessa se ei pidä paikkaansa. Minä en vain osannut suhtautua koko asiaan niin kuin siihen olisi pitänyt suhtautua. Olisin silloin tarvinnut ammattiauttajan tukea mutta sitä en saanut sairaalasta kotiutumisen jälkeen, enkä myöskään ymmärtänyt sitä pyytää. Sillä olisin päässyt pitkälle jos/kun olisin käyttänyt henkiseen kuntoutumiseen yhtä paljon aikaa kun käytän nykyään. Minusta tuntuukin nyt siltä, että 12-vuotta vammautumisen jälkeen olen päässyt henkisesti jaloilleni tuon ikävän tapaturman jälkeen. Tästä voisinkin kirjoitella vielä hieman lisää mutta jatketaan tästä joskus, enkä muuten ole varma olenko tätä asiaa käsitellyt blogissani aikaisemmin, sillä muistini on lyhyt kuin kananlento. 

Liikunnan tuottaman ilon ja positiivisen energian tunnen nyt yhtä voimakkaana kuin 15-vuotta sitten. Liikuntamuodot eivät juurikaan ole muuttuneet hirveästi. Asenne on vain ollut kateissa kun olen keskittynyt surkuttelemaan menetettyjä asioita. Tästä muuten saisi joku höpöhöpövalmentaja rahastuksen aiheen.
Mutta onhan se totta, että kun ei ole kavereiden kanssa päässyt yli kymmeneen vuoteen harrastamaan samoja juttuja, mitä ennen vammautumista tehtiin niin onhan se ollut todella kipeä paikka minulle. En ole koskaan siitäkään puhunut mitään mutta nyt voin sen myöntää julkisesti. Välttämättä itse harrastukset eli pallopelit kaveriporussa ei ollut minulle niin tärkeää vaan se, että sain touhuta kavereiden kanssa asioita, josta sain suuren nautinnon. Sekin on toki ollut kipeä paikka minulle, että minua ei ole vammautumisen jälkeen enää haluttu ottaa mukaan, koska joidenkin mielestä olisin ollut vain edessä, vaikka olen näyttänyt, että saatan pysyä samalla lailla mukana joskin eri roolissa. Se on varmasti ollut yhtenä tekijänä aiheuttamassa sen, että minusta on tullut tietyllä tavalla yksinäisen susi, vaikka nautin tietenkin kovasti sosiaalisista kontakteista. Olen uppoutunut kirjojen pariin, jotka ovat auttaneet oppimaan tästä maailmasta valtavasti asioita. Tietenkin olen myös oppinut kirjoittamaan ihana sujuvasti, minkä olen pystynyt kääntämään vahvuudekseni. Ilman negatiivisia tapahtumia elämässäni en olisi koskaan tullut näin elämään tyytyväiseksi ihmiseksi kuin nyt olen. Olen huono puhumaan itsestäni ja omasta elämästäni mutta sitäkin parempi kuuntelemaan muita, en osaa puhua tunteistani ja mieltä askarruttavista asioista mutta olen sitäkin parempi kirjoittamaan. Jokaisella on omat vahvuutensa myös minulla. Olen ollut itseni suhteen aina epävarma mutta nyt minusta tuntuu siltä, että olen löytänyt itseni. Kaikille muillekin hyvä ohje elämään on se, että minä olen minä ja jos jotakin haittaa niin se on hänen ongelmansa. Tämä lähti nyt vähän rönsyilemään mutta siihen minulla on taipumusta. Mukavaa kevättä kaikille!

Timppa

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Jos joskus niin nyt voin sanoa, että elämässä puhaltaa uudet tuulet. Olen pitkään pohtinut pitkään, että minulle voisi tehdä hyvää muuttaa asumaan uudelle paikkakunnalle, kun minua ei sido mikään nykyiseen asuinpaikkaan. Olen jo pitkän aikaa käynyt elämässä prosessia, jonka tarkoitus on miettiä, mitä tulevaisuudessa haluan. Psykologi on puhunut minulle jo pitkään, että minun pitää elää omilla ehdoillani  eikä kenenkään muun. Tiedän, että se kuulostaa todella itsekkäälle mutta niinhän kaikki muutkin tekevät. Tiedän, että ystäväpiirissäni on muitakin saman asian äärellä. 

On jotenkin ihmeellistä mutta tunnen tällä hetkellä olevani tyytyväinen omaan elämään kaikkine haasteineen. On ollut pakko tehdä töitä sen asian kanssa, että hyväksyn asiat enkä kauheasti  mieti, miten asiat voisivat olla vaan kohdata asiat sellaisena kuin ne on. 
Talvi on ollut raskas mutta kevään tullessa vointi alkaa olemaan hyvä. Sellainen kun aina olisin halunnut olla. Olen haaveillut, että oloni olisi ollut tasapainoinen kaikkien asioiden kanssa. Syksyllä aloin todella pohtimaan asioita, aloin kohtaamaan asioita, katsomaan niitä rohkeasti silmiin ja käsitellä niitä. Yksin siihen en olisi pystynyt, minulle on esitetty kysymyksiä, joihin on ollut pakko keksiä vastaus vaikka se vastaus ei olisikaan ollut ruusunpunainen. Kaikki sateenkaaren värit on kuitenkin käyty läpi.

Olen myös käyttäynyt ihmisiä kohtaan todella väärin. Olen vääristellyt asioita kun rehellinen vastaus olisi teettänyt tuskaa. Aikaisemmin kun minulle esitettiin kiperiä kysymyksiä niin väänsin sen äkkiä huumoriksi, ettei siihen tarvitse vastata rehellisesti. Olen kiukutellut kuin pieni lapsi enkä voi luvata, että en tekisi sitä tulevaisuudessa mutta voin vain pyytää anteeksi niitä pahoja sanoja, mitä olen suustani päästänyt. Tätäkään ei ole helppo kirjoittaa mutta kirjoitan tämän silläkin uhalla, että joku sanoo minulle, että tuo on totta. 

Timppa

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Kiitollisuus

Olen mielestäni liian monesti puhunut ja kirjoittanut siihen sävyyn, että elämä olisi yhtä kärsimystä ja tuskaa. Ihminen, joka siis minäkin vain olen, liian helposti kertoo asisoista mitkä ovat pielessä ja on hiljaa silloin kun elämä soljuu hyvin eteenpäin. Olen joskus ihan tosissaankin kapinoinut sitä vastaan mutta en ole onnistunut siinä projektissa kovinkaan hyvin. Vanha sananlasku jo sen todistaa: "kiittämättömyys on maailman palkka". Muistan elävästi kun kolmisen vuotta sitten olin sairaalassa hoidettavana leikkauksen jälkeen niin vilpittömästi esitin kiitokseni hoitajille hyvästä hoidosta. Se sai hämmentyneitä vastaanottoja, koska minulla on sellainen tunne, että kovinkaan moni ei muista kiittää ihan perusasioista. Pienestä asti äitini opetti minulle kouluun tai töihin mennessä, että muista kiittää ruo'asta. Se kannattaa tosiaan muistaa. Suomalainen ruoka kun kestää laadussaan jopa kriittisemmänkin kansainvälisen vertailun. Jos niinkin itsestäänselvästä asiasta muistaisi kiittää edes joka viikko tai ainakin kerran kuukaudessa olisi se hieno asia. Ja jottei sanoma nyt menisi ihan ohi niin minä olen tällä hetkellä kiitollinen siitä, että minulla on hyvä olla.

Tämän talven aikana olemme psykologin kanssa miettineet mennyttä elämää ja lähtökohta on ollut siinä mitä hyvää on tarttunut matkaan. Olen ainakin huomannut sen, että pystyn selviytymään haastavistakin tilanteista vaikka se välillä tekeekin kipeää. Loppujen lopuksi alkaakin näyttämään siltä, että jos elämä välillä ottaa niin se myös antaa. Tuskin tätäkään kirjoittaisin jos tiettyjä asioita ei olisi tapahtunut. Eli olen löytänyt itsestäni sellaisia piirteitä, jotka muuten olisi jäänyt löytymättä. Minä kyllä olen aina tykännyt kirjoittaa mutta en ole halunnut paneutua asiaan kunnolla aikaisemmin. Kirjoitin peruskoulussa aineitakin vain sen verran kuin oli pakko. Opettaja hiukan oli harmissaan siitä kun minulla oli kuitenkin juoni ihan hyvä mutta tarina jäi aina kesken. Pienellä panostuksella olisin voinut pärjätä hyvinkin. Ajattelin silloin, ettei minulle ole tulevaisuudessa mitään hyötyö niin olin laiska. Mutta kuinkas kävikään. Viisitoista vuotta myöhemmin löydän itseni kirjoittamasta. Sen sijaan viihdyin luistimien päällä paljon kun ajattelin siitä olevan tulevaisuudesss apua ja nyt haaveilen vielä joskus luistelevani.

Asiat alkavat menemään parempaan suuntaan kunhan vaan jaksaa taistella. Ennemmin tai myöhemmin.

Timppa

maanantai 9. tammikuuta 2017

Alkuvuoden ajatuksia

Mietin aivan liian usein, mitä minä olisin jos en olisi koskaan vammautunut. Sinällään turha ajatella sellaisia mutta aivan liian usein se pälkähtää päähän. Kun elämässä tulee vaikeita tilanteita niin sen taakse on yllättävän helppo piiloutua. Hyvinä päivinä mietin asiaa toiselta kantilta. Ajatus on käynyt monta kertaa mielessä, mitä ongelmia minulla olisi jos en olisi koskaan vammautunut. 

Vaikeinta on ollut hyväksyä se tosiasia, että persoonani vammautumisen jälkeen on muuttunut tyystin toisenlaiseksi. Se, että olen vähän hitaampi kuin ennen vammautumista käy hermoilleni välillä todella raskaasti. Olen paljon äkkipikaisempi kuin aikaisemmin, mikä aiheuttaa arjessa ikäviä tilanteita. Tekisi mieli aina selittää, että en kerta kaikkiaan voinut tuollekaan sanomiselleni mitään mutta olen aina jäänyt yksin miettimään asiaa. Mieleen on tullut vain kysymys, että miksi minä olen tällainen? Miksi en ole niin kuin kaikki muut? Tunnen oloni pääsäänöisesti aika orvoksi, koska koen olevani valuvikainen ihminen enkä ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä, että mitä jos se johtuukin minun aivovammasta? Se vamma on niin vaikea hyväksyä enkä ole kenellekään koskaan kertonut, miten vammani mahdollisesti vaikuttaa minuun ja minun käyttäytymiseen.
 Pikku hiljaa olen alkanut hyväksymään vammani, vaikka se sattuukin paljon. Tällä hetkellä tuntuu, että olen henkisesti vereslihalla. Pienikin loukkaus tuntuu todella pahalle enkä minä voi sille mitään. Tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan asia kehittyy. Uskon, että parempaa on luvassa.

Timppa

lauantai 31. joulukuuta 2016

Hyvää uutta vuotta blogini lukijoille! Ensi vuona jatketaan uusin voimin ja ajatuksin!